— Sinä tiedät kuka ne otti. Jos tiedät, pyydä häntä tunnustamaan, Dan. On kamalaa kun kaikki vihaavat minua ihan aiheetta. Minä en jaksa enää kestää sitä. Jos vain tietäisin mihin mennä, karkaisin täältä, vaikka pidänkin Plumfieldistä kauheasti. Mutta minä en ole niin rohkea ja iso kuin sinä, ja siksi minun täytyy vain odottaa, kunnes valkenee etten ole valehdellut.
Nat näytti niin epätoivoiselta ja murtuneelta, että Danin oli vaikea olla ja hän mutisi käheästi:
— Ei sinun tarvitse kauan odottaa. Hän lähti äkkiä eikä häntä näkynyt moneen tuntiin.
— Mikähän Dania vaivaa? kyselivät pojat toisiltaan seuraavana sunnuntaina, kun loputtoman pitkältä tuntunut viikko oli vihdoin takanapäin. Dan oli usein synkkä, mutta sinä päivänä hän oli niin vaitelias ja totinen, ettei kukaan saanut hänestä irti sanaakaan. Kun he olivat kävelemässä, hän jättäytyi toisista ja tuli kotiin vasta myöhään. Hän ei ottanut osaa iltakeskusteluun, vaan istui varjossa niin omissa ajatuksissaan, että tuskin huomasi mitä ympärillä tapahtui. Kun rouva Bhaer näytti omantunnonkirjaa, jossa oli hänestä poikkeuksellisen hyvä arvostelu, hän katsoi siihen hymyilemättä ja sanoi mietteissään:
— Olenko minä sitten edistymään päin?
— Olet. Ja minä olen siitä erittäin iloinen, koska olen koko ajan ollut sitä mieltä, ettet tarvitse paljonkaan apua, kun sinusta saa jo olla ylpeä.
Dan katsoi häneen silmissään merkillinen ilme, johon sekoittui ylpeyttä, rakkautta ja surua ja jonka tarkoituksen rouva Bhaer ymmärsi vasta jälkeenpäin.
— Te petytte ehkä, mutta minä koetan kuitenkin, sanoi Dan ja sulki kirjan osoittamatta vähääkään mielihyvää, vaikka hän tavallisesti luki sivunsa halukkaasti ja puhui siitä innolla.
— Oletko sairas, ystäväiseni? kysyi Jo-rouva käsi hänen olallaan.
— Jalkaani särkee vähän. Minä taidan mennä vuoteeseen. Hyvää yötä, äiti, lisäsi Dan ja piteli hetken hänen kättään poskeaan vasten. Sitten hän poistui sen näköisenä kuin olisi sanonut hyvästi kaikelle rakkaalle.