— Se ei muuta asiaa, sanoi Dan koettaen puhua uhmaillen, mutta se ei onnistunut, kun hän näki herra Bhaerin surullisen katseen. Poika tajusi, että herra Bhaer halusi lähettää hänet pois toisten luota, ja lähtikin huoneesta aivan kuin ei olisi voinut viipyä siellä enää hetkeäkään.
Hänelle olisi kuitenkin tehnyt hyvää jäädä, sillä pojat puhuivat tapauksesta niin vilpittömästi pahoillaan ja ihmeissään, että se olisi ehkä liikuttanut Dania anteeksipyyntöön asti. Ei kukaan ollut hyvillään, että hän oli syyllinen, ei edes Nat, sillä huolimatta Danin monista vioista — ja niitä oli paljon — kaikki olivat alkaneet pitää hänestä. Jo-rouva oli ollut Danin tärkein tuki ja turva, ja pojan rikkomus tuotti hänelle kipeän pettymyksen. Itse varkaus oli jo paha, mutta vielä pahempaa oli se, että hän antoi viattoman joutua epäilyksen alaiseksi. Ja kaikkein kauheinta oli, ettei Dan suostunut puhumaan asiasta, ei pyytänyt anteeksi eikä näyttänyt pienimpiäkään katumuksen merkkejä.
Päivät kuluivat. Dan luki läksynsä ja teki töitänsä hiljaisena, jurona ja paatuneena. Aivan kuin viisastuneena Natin osaksi tulleesta kohtelusta hän ei pyytänyt kenenkään osanottoa, hylkäsi poikien lähentymisyritykset ja vietti vapaahetkensä niityillä ja metsissä etsien leikkitovereita linnuista ja eläimistä.
— Pelkään että hän karkaa taas, jos tätä jatkuu kauemmin, sillä noin nuori poika ei kestä tällaista elämää, sanoi herra Bhaer masentuneena, kun kaikki hänen ponnistuksensa olivat menneet hukkaan.
— Vähän aikaa sitten olisin ollut ihan varma, ettei mikään voima voisi viekoitella häntä pois täältä, mutta nyt minä olen valmistautunut kaikkeen, niin muuttunut hän on, sanoi Jo-rouva onnettomana. Mikään ei voinut lohduttaa häntä. Dan karttoi häntä enemmän kuin ketään muuta ja katsoi häneen kuin häkkiin suljettu villipeto hurjasti, mutta samalla anovasti, kun hän koetti puhutella poikaa kahden kesken.
Nat seurasi Dania kuin varjo, eikä Dan karkottanut häntä pois yhtä jyrkästi kuin toisia, vaan sanoi töykeästi.
— Eihän sinulla ole mitään hätää. Äläkä sinä minusta huolehdi. Minä kestän tämän paremmin kuin sinä.
— Mutta minä en tahdo, että sinä olet ihan yksin, sanoi Nat murheellisena.
— Minäpäs pidän siitä, sanoi Dan ja tallusti pois pidättäen huokauksen, joka joskus kohosi rinnasta, sillä hän oli todella yksinäinen.
Eräänä päivänä kun hän kulki koivikon läpi, pojat olivat siellä temmeltämässä. He kiipesivät puun latvaan ja heittäytyivät riippumaan käsiensä varaan, niin että pitkä notkea koivunrunko taipui ja latva kosketti maata. Dan pysähtyi hetkeksi katsomaan toisten leikkiä aikomatta liittyä joukkoon. Juuri silloin oli Jack kiipeämässä ylös. Onnettomuudekseen hän oli valinnut liian paksun puun. Kun hän heittäytyi riippumaan, se taipuikin vain vähän ja jätti pojan heilumaan korkealle taivaan ja maan väliin.