— Mene takaisin! Et voi hypätä sieltä! huusi Ned alhaalta. Jack koetti, mutta oksat luisuivat hänen käsistään, eikä hän saanut jalkojaan rungon ympärille. Hän potki, kiemurteli ja koetti tarttua paremmin oksaan, mutta turhaan. Huomattuaan sen hän jäi riippumaan ja läähätti avuttomana.
— Ottakaa minut vastaan! Auttakaa! Minun täytyy pudottautua.
— Sinä kuolet, jos putoat noin korkealta, huudahti Ned suunniltaan pelosta.
— Pysyttele siellä! huusi Dan, ja kiipesi ketterästi kuin orava puuhun, kunnes saavutti Jackin, joka katseli häntä toivon ja pelon sekaisin ilmein.
— No, nyt se taipuu, sanoi Ned hyppien jännityksestä puun juurella, ja Nat levitti käsivartensa kuin estääkseen puussa riippujia taittamasta niskojaan.
— Se oli tarkoituskin. Pois alta! huusi Dan kylmästi, ja puu taipui hänen painostaan vielä hyvän matkaa alemmas.
Jack hypähti turvallisesti maahan, mutta painon vähentyessä koivu kimmahtikin suoraksi niin äkkiä, että kun Dan koetti heilauttaa itsensä jalat edellä maahan, hänen otteensa heltisi ja hän mätkähti päistikkaa rinteeseen.
— Ei minuun sattunut. Kohta kaikki on ihan kunnossa, hän sanoi nousten kalpeana ja puolipökertyneenä istumaan toisten poikien kerääntyessä hänen ympärilleen ihaillen mutta säikähtyneinä.
— Sinä olet kunnon kaveri. Tuo oli tosi hienosti tehty, sanoi Jack kiitollisena.
— Eihän tuo nyt mitään, mutisi Dan nousten hitaasti ylös.