Vaikka tämä tunnustus oli huonosti kirjoitettu, tuhrittu ja varsin lyhytsanainen, se oli Danille arvokas paperi, ja kun herra Bhaer lakkasi lukemasta, poika meni hänen luokseen ja sanoi ääni karheana mutta kirkkain silmin:
— Nyt minä haluaisin sanoa, että olen kauhea pahoillani ja pyydän teiltä anteeksi.
— Se oli hyvää tarkoittava valhe, enkä voi olla antamatta sitä anteeksi, mutta kuten huomaat, se sai pahaa aikaan, sanoi herra Bhaer käsi Danin olkapäällä, ja hänen ilmeensä oli helpottunut.
— Se sai pojat jättämään Natin rauhaan, ja siksi minä valehtelin. Nat oli ihan masennuksissa, minä taas en kärsinyt siitä yhtä paljon, selitti Dan ja hän tuntui olevan hyvillään, kun sai puhua pitkän vaitiolon perästä.
— Kuinka sinä saatoit? Sinä olet mahdottoman kiltti minulle, sammalsi Nat, ja hänen teki kovasti mielensä hypätä Danin kaulaan ja itkeä, mutta Dan olisi vain hävennyt tuollaisia tyttömäisyyksiä.
— Kaikki on nyt hyvin, äläkä siinä hulluttele, sanoi Dan nielaisten palan kurkustaan ja nauraen, mitä hän ei ollut tehnyt moneen viikkoon. — Tietääkö äiti Bhaer? hän kysyi innokkaasti.
— Tietää, ja hän on niin onnellinen, ettei ymmärrä mitä hyvää keksisi sinulle, aloitti herra Bhaer, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun pojat hyökkäsivät Danin ympärille uteliaina ja mekastaen. Mutta ennen kuin kysymyksiä oli ennättänyt sadella tusinaakaan, kuului huuto:
— Eläköön Dan! ja oviaukkoon ilmestyi Jo-rouva heiluttaen pyyheliinaa, ja näytti kuin hän olisi halunnut tanssia ilosta niin kuin usein pikku tyttönä. Ja kaikki hurrasivat niin, että Pöppö keittiössä pelästyi ja vanha herra Roberts pudisti ohiajaessaan päätään:
— Koulut eivät ole samanlaisia kuin minun nuoruudessani.
Dan kesti riemua vähän aikaa, mutta Jo-rouvan ilo suisti hänet tasapainosta, ja äkkiä hän häipyi eteisen läpi saliin. Rouva Bhaer meni hänen perässään, eikä poikaa näkynyt puoleen tuntiin.