— Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa, jonka oli taittanut metsästä.
— Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas sormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät nousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.
Demi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä äskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain yksi rivi.
— Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten tekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.
— Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä siihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä oli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat söivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä kuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden kivilohkareen, jossa oli sammalta.
— Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät niitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut luopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.
— Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on paljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien, mahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. — Minä olen tuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä yömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä yhteen ja piti laitosta päässään.
— Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?
— Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen eukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa. Ihmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen, vaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi minun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä köyhäintalossa.
— Oletko sinä ollut köyhäintalossa?