— Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä — en minä välitä puhua siitä, ja
Danin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.
— Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt sopimattomia.
— Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja hän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne juoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni ja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat kuin villipedot.
— Oliko hän kiltti niille?
— Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat mökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja sai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm oli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.
— Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi käymään siinä kylässä?
— Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.
— Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien, mikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta eukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:
— Saiko hän sairaat kissat paranemaan?
— Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja se parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti sille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja Marm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän tappoi sen tuskattomasti.