Dan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:
— En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.
— Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos rehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja heitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.
— Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme levottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:
— Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?
— Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti, mutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.
Sanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui niitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta kiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän ymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän katseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi poika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen hän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt vuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt saattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta vapauttaan.
— Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti Jo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu ehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni hänet turvassa.
— Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. — Ei sinua riivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa asuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin ja kerran minä toden teolla ajattelin karata.
— Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan ikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.