— Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut pysymään kotona.
— Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.
— Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten lempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.
— Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä, mutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja kaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.
— Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä paljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa. Minä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten haluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.
— Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. — Minä en halua karata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu kuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta päistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En tiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu — ja siinä kaikki.
Dan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti mustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella voimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi sen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken pojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän kamppaili mielessään ennen kuin sanoi:
— No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja tule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.
Saadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin hämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt miksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän vaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän taistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden tunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän eniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.
Se oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa hiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi. Hän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi: