— Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle sitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin puuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä odottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:
— Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia, tule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.
— Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi sitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas ja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.
Dan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin taistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja katse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin vastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin oli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen tammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut rakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se kaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän kuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä liikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän harmittomalla tavalla.
— Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän, mietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.
Mutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin aikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.
Yksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän Plumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana. Pojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja jonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi liinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he väsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki muut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.
Dan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi palan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi kiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin heidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie sitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun Dan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se, kun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä ystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.
— Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin mieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin mustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys oli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin katsomassa Charlieta.
Laurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn tullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.