— Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä. Minä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän sanoi kerran käydessään laitumella.
— Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että se suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille selkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen isäntänsä kohtasivat toisensa.
— Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi muutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti, joten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin sellaista vehjettä.
— Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja Laurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli herrojen saapuessa tullut.
Kun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään, hänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän ei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan, ja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään, Dan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan kauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi pystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan loukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti pystyyn nauraen ja sanoi: — Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas tänne, veijari, niin yritän uudestaan.
Mutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien, miten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus kiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja saatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa, talutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes se hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille leipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän otteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa keinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan Tobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa ratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja hypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin päin sen selästä.
Ellei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät mitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain pudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan kooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen päätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan vastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille oli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi katsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä hetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi, niin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:
— Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä ratsastan sinulla vielä — saatpa nähdä.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa
Charlieta sietämään taakkaa selässään.
Hän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten hyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti. Mellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja antoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli rauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: — Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä pahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.