— Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset hiiret ovat Robin — Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin. Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.
— Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon viereen, joka oli puolillaan multaa.
— Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle, ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän, huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.
— Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.
— Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä sirkuksen johtaja. — Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme, mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.
— Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.
— Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy. Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko Punaheltta ja Miina munineet.
Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi kiiltävää lehmää märehti oljilla.
— Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. — Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan Tommyn tallissa.
— Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille. Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi; ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä. Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen huolettomuudella.