Kun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi tirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista ja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin pahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä pinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: "Ahmatti lähettää tervehdyksen." Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko pöytäkunta; nauroi katketakseen.
Danilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa talosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta missä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin hyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho huolellisesti leikattu portaiden edestä.
Kun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska hänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän saattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen omiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille ja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän niityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä sassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat valkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava kultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia lehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita — hajuheiniä, köynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja ja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.
— Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni, oli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla vaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti maljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla kuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.
Suuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella oli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa, joissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu kolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina kimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä ja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön, elleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin tähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia siemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta näkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä tuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän oli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt korkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin. Saksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli aseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja makeutuivat talven kesteihin.
Talon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy sanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat pähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan, josta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit. Heidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos poimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja Teddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa puolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi päivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa jalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten ne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden mentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia sanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:
— Oletteko te myyneet pähkinät oraville?
— Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.
— Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät jätä teille ainuttakaan.
— Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä vuonna kauheasti.