Oli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli viimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien edessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat häntäänsä aivan kuin ilkkuen: "Ähä piti, senkin laiskuri."
Onneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa tänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli verratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti sinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta, väsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti työnsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla kilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.
Päästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin luota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä kentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja haukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä oli toisessa kädessään.
Rob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello kahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat työmiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei antautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään Rob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei ollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät olleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit puhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:
— Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.
— Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.
— Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä onnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja oravien välinen taistelu.
Rob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän jalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään kyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun ne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat räystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan alle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle, ja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka ajan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.
— Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille ainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen, vei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki ikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat tuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat pesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan nakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti, ikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että Rob oli sittenkin perinyt voiton.
Isä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo kuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän työ oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi heidät hyvin onnellisiksi.