19
JOHN BROOKE
— Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.
— Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla aamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.
— Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy mennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja laski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin silmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi hämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa. Sanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua tämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita kasvoja ja sanoi:
— Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole hukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun täytyy mennä Daisyn luo.
— Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta, pukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi hiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli tapahtumassa — jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin aikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja oudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät vaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan ääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan toisiaan kädestä.
Vain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan seuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät, sillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta tuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun koulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat onnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä voisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta. Kello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei tehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat vakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:
— Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno olisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.
— Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.