— Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä olen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee — jos nimittäin suostutte.
Franzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin toisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä, hänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän olisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja koettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.
— Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen, että merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.
Toiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille ja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja kuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä viisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse ollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä arvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro lukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen uutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset kasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä ne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja vastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:
— Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?
Muisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan palaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja piilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään käsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot kalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että ulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.
Rob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa nähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä ja sanoi sirkuttaen:
— Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz oli opettaja.
Herra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin kiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:
— Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa auttaa ja lohduttaa minua.