Nat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän soitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän mukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat ääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään talon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin nukahti ja unohti hetkeksi surunsa.
Kului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun loputtua sisään kirje kädessään.
— Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat hänen ympärillään, hän luki:
"Rakas Fritz! — Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään mukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät, minä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan hetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista. Tiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan kauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta kauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä. Tervehtien Meg."
— Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.
— Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko lähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.
Pieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen vuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä alullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä, ja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski, mutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni alistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.
— Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun talon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen tervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain enemmän hellyyttä kuin ennen.
— Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella, ja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt minun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.
He olivat kaikki siellä — isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha herra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva Bhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa, että vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa elämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä näytti ilmaantuvan joka puolelta — vanhoja ja nuoria, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut laajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa tulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo pelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.