Toimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli siunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä värisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen. Vain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen hiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin ja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.
Kun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla syyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän tapahtumista.
Emil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:
— Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli paras, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin kenenkään muun.
— Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle? kysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa John-sedälle kylliksi arvoa.
— Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän vaikutuksen.
— Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli liikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi, ettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä, jolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin paras kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan toimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut suurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: "Noin ankarilla periaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa", jolloin setä vastasi: "Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä." Setä jätti sen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.
— Oliko hän rikas? kysyi Jack.
— Ei.
— Tekikö hän mitään huomiota herättävää?