— Ei.
— Hän oli siis vain hyvä?
— Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi tehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa näyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.
— Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra Bhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien mielessä liikkui.
— Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte, miksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei ollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina velvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä ja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän oli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä kanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti hänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä tietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija ja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa on vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja huomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta nyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt selville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.
Herra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin kuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja vakavasti:
— Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: "Älä sure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei heiltä puutu mitään." Silloin hän hymyili ja puristi kättäni rohkaisevasti. "Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä huolen." Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen papereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja, mutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja riippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin yksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin itselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että sillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt apua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa ja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi sanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt kun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä, arvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain olla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen perinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman suurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras pääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.
Kun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti tointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä asiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen pohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata henkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin ennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli kuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin katsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.
Demi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin tukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi selitti: — Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!
Mutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut menettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa, ja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja rakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika. Demi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja lohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut, johti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan nähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja rakkaudesta heihin yritti olla hyvä.