— Kerro juhlista, sanoi Daisy.
— Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.
— Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti vuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin pitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.
— Mikä sen nimi on? kysyi Demi.
— "Poika jota epäiltiin".
Nat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja
Jo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.
— Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa kaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen tapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua kaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli nimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka ja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri lähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut riittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi työhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.
— Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa ne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka keittämisinto oli taas elpymään päin.
— Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun vaientaakseen hänet.
— Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin kaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne teeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän meni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä arvaatteko, mitä oli tapahtunut?