— Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.
— Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä marjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan ensin pois kaiken täytteen.
— Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että
Tommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.
— Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät kuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja selittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. "Ehkäpä rotat ovat ne syöneet", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt tietävänsä mitään tortuista. "Ei, rotta olisi nakertanut kuoret eikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on tarvittu", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka joku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät illallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun valittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa tuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli nyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan lääkäriä, kun Lewis voivotteli: "Se johtuu karviaismarjoista, minä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen", sillä pelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. "Jos se on syynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä heti", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli huomenissa entisellään. "Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat minulle kauheasti", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla kertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun, eikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat häntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu maksoi.
— Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.
— Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.
— Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että saattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.
— Joko se loppui? kysyi Dan.
— Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän myöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään pojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai muuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen kynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo tuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli veistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa. Silloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni matkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi ja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen neiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen kannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät tienneet veitsestä mitään. "Tällä nuorella herralla se viimeksi oli ja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että panitte sen takaisin?" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan veitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli pannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua, sillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja myrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies lähti riidellen matkoihinsa.
— Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.