— Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat pyytelivät lakkaamatta: "Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi, Karviainen", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton, että pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut, mutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen ulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien sanojensa mukaan he eivät halua "lyödä lyötyä", mutta piinaavat silti häntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi asian selväksi.
— Minä tiedän sen, sanoi Dan.
— Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.
Jack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että isot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri siitä syystä.
— Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen veitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein huolissaan.
— No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen selvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan melkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti lujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli lopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta ensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi ensimmäiseksi:
"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen veitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä seuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin ilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä saada sen omaksenne. Tässä se on."
Kaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä hävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi. Neiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta muistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon mielipahaa.
— En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka niitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.
— Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva hymyillen.