— Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.
— Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.
— Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer, joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.
Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille, sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä rippiäitinään kaikissa asioissa.
Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin." Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen, joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.
Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta, jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan voidakseen heti vastata.
— Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan, suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa; maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.
— Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi hukkaan.
— Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.
— Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.