— Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.
Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky, joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.
— Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.
— Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer surullisena mutta ei vihaisesti.
— Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.
— Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin, ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään kiivaasti.
— Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.
Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä, mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.
Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä, häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra Bhaer sanoi tyynesti:
— Jatka vain ja lyö lujemmin.