— Voi, minun piirakkani, minun kauniit piirakkani! Ne ovat nyt pilalla! huusi onneton Sally ja katseli tuhoutuneita luomuksiaan väännellen pieniä, likaisia käsiään. Mansikkapiirakka varsinkin oli surkean näköinen, sillä koukeroiset koristeet törröttivät mustuneesta hillosta joka suunnalle kuin palaneen talon seinät ja savupiiput.
— Voi hyvä lapsi, minä unohdin muistuttaa, että ottaisit ne ulos; juuri minun tapaistani, sanoi Jo-täti katuvasti. — Älä itke kultaseni, se oli minun syyni. Yritetään uudestaan päivällisen jälkeen, hän lisäsi kun Sallyltä tipahti iso kyynel sihahtaen kuumaan piirakkaan.
Niitä olisi virrannut enemmänkin, ellei paisti olisi juuri sillä hetkellä poksahtanut ja vaatinut keittäjän huomion, niin että tämä pian unohti palaneet piirakkansa.
— Pane lihavati ja lautaset lämpiämään siksi aikaa kun sekoitat kurpitsaan voita ja suolaa ja ripottelet vähän pippuria pinnalle, sanoi Jo-rouva toivoen hartaasti, ettei päivällinen kohtaisi enää uusia onnettomuuksia.
Veikeä pippurikuppi tyynnytti Sallyn tunteet, ja hän valmisti kurpitsan mestarillisesti. Päivällinen oli turvallisesti pöydässä, ja kuusi nukkea oli pantu istumaan kukin paikalleen. Teddy istuutui pöydän ala- ja Sally yläpäähän. Kun kaikki olivat asettuneet, joukkoa oli hauska katsella, sillä yksi nukeista oli täydessä juhlapuvussa, toinen taas yöpaidassa, villalangasta tehty Jerry-poika punaisessa talvipuvussa ja Annabella, nenätön lemmikki, aivan ilkosillaan.
Teddy käyttäytyi perheen isänä mallikelpoisesti, sillä hän söi iloisena kaiken mitä tarjottiin eikä huomannut missään pienintäkään vikaa. Daisy hymyili säteilevästi kumppanilleen, kuten ainakin oikeiden päivällisten uupunut mutta vieraanvarainen emäntä, ja hän hoiteli emännyyttään niin vilpittömän tyytyväisenä, ettei moista usein näe.
Paisti oli niin sitkeätä, että sen saattoi häthätää leikata pikkuruisilla veitsillä, perunamuhennosta ei riittänyt kaikille ja kurpitsa oli kovin möykkyistä. Mutta vieraat eivät olleet millänsäkään puutteista, ja isäntä ja emäntä puhdistivat pöydän sellaisella ruokahalulla, että kuka hyvänsä olisi kadehtinut heitä. Kerman kuoriminen tuotti niin suuren ilon, että se vaimensi piirakoiden palamisesta aiheutuneen murheen, ja Pöpön halveksittu kakku oli tervetullut aarre jälkiruoaksi. — Tämä oli paras ateria, minkä olen ikinä syönyt. Saanko minä laittaa ruokaa joka päivä? kysyi Daisy kaapiessaan astioita ja syödessään tähteitä.
— Voit joka päivä keittää ja paistaa koulutuntien jälkeen, mutta on parasta, että syöt herkkusi oikeaan ateria-aikaan ja vain vähän piparkakkuja näin välipalaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta, teimme poikkeuksen, mutta muuten meidän täytyy elää säännöllisesti. Tänään voit leipoa vielä jotain iltapäiväteetä varten, jos haluat, sanoi Jo-rouva, joka oli iloinnut kovasti lounaasta, vaikkei ollutkaan saanut kutsua pöytään.
— Anna minun paistaa ohukaisia Demille. Ne ovat hänen herkkuaan, ja on niin hauska käännellä niitä ja panna sokeria väliin, sanoi Daisy pyyhkien hellästi keltaista tahraa Annabellan särkyneeltä nenältä, sillä Bella oli kieltäytynyt syömästä kurpitsaa, jota työnnettiin sen suuhun, koska se oli niin hyvää "reunatismille" — vaiva, jonka se oli saanut kevytmielisen pukeutumisensa vuoksi.
— Mutta jos sinä annat Demille herkkujasi, kaikki toisetkin tahtovat, ja silloin sinulla on kädet täynnä työtä.