Dan lainasi nuoran ja talutti Keltaruusun kotiin. Häntä seurasi joukko hyvin totisia nuoria herroja, sillä lehmä oli säälittävässä kunnossa. Se oli hypätessään nyrjäyttänyt jalkansa niin että se ontui pahasti, silmissä oli vauhko katse, ja kiiltävä karva oli märkä ja likainen.
— Nyt jouduit kyllä kiikkiin, Dan, sanoi Tommy taluttaessaan puuskuttavaa aasia rääkätyn lehmän rinnalla.
— Luuletko sitten itse pääseväsi noin vain livahtamaan? Sinähän olit mukana.
— Kaikki me olimme mukana paitsi Demi, lisäsi Jack.
— Mutta Demihän se koko jutun keksi, huomautti Ned.
— Minä kielsin teitä, huudahti Demi, jonka sydäntä raastoi
Keltaruusun kurja tila.
— Bhaerin ukko antaa minulle varmasti potkut, mutta siitä minä viis veisaan, mutisi Dan. Hänen huolestunut ilmeensä puhui kuitenkin toista kuin sanat.
— Pyydetään kaikki, että hän antaisi sinun jäädä, sanoi Demi, ja kaikki yhtyivät häneen — paitsi Pumppu, joka elätti kaikessa hiljaisuudessa toivoa, ettei rangaistus kohdistuisi muihin kuin Daniin.
Nähtyään Keltaruusun ja kuultuaan mitä oli tapahtunut herra Bhaer ei puhunut paljon, nähtävästi hän pelkäsi sanovansa kiivastuksissaan liikaa. Keltaruusu talutettiin hyvitellen parteen, ja pojat lähetettiin huoneisiinsa illalliseen asti. Tämä pieni lykkäys antoi heille aikaa miettiä tapahtumain kulkua, arvailla tulevaa rangaistusta ja kuvitella paikkaa, minne Dan lähetettäisiin.
Dan vihelsi reippaasti huoneessaan, jottei kukaan vain luulisi hänen välittävän asiasta. Mutta odottaessaan tietoa kohtalostaan hän toivoi sitä hartaammin saavansa jäädä Plumfieldiin, mitä enemmän hän ajatteli mennyttä kovaa elämäänsä ja täällä kokemaansa ystävällisyyttä. Dan tiesi, että häntä tahdottiin auttaa, ja sisimmässään hän oli kiitollinen, mutta kova elämä oli paaduttanut hänet piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Hän vihasi pakkoa ja taisteli sitä vastaan kuin villipeto, vaikka aavistikin, että alistuminen sääntöihin olisi hyväksi hänelle itselleen. Hän mietti, millaista olisi taas ajelehtia pitkin kaupunkia, niin kuin hän oli tehnyt melkein koko elämänsä, ja katseli pientä kodikasta huonettaan niin haikeana, että se olisi liikuttanut ketä tahansa. Mutta ilme hävisi heti, kun herra Bhaer astui sisään ja sanoi tuttuun vakavaan tapaansa: