— Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä, jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku villikoille.
Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:
— Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?
Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:
— Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?
— Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti, sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa. Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.
— Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta kuin äidillisesti. — Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen, otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.
Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: — Ei, minä tahdon nähdä pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.
— Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja ilmoitti:
— Minä tulin olemaan tänne.