— Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.
— Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.
— Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen, rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.
— Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: — Se on
Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!
Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen, eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.
— Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi, joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.
Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli päässyt pakoon esikaupunkiin.
Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan, vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa. Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös, sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat, ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi: — Äitii!
Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.
— Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.