— Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä lisäsi äkkiä:
— Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun äitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä itse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä ja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne heti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa, kuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi vaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun täytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori. Silloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä nenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani pakotti ja ihmiset nauroivat!
Jo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi tehnyt kipeää.
Demi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan hautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta uusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti saaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut lapsia.
'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt. Koska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa, kerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs nelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot. Sen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se kulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti kääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai kirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein nahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta pahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta tehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan lennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin ylös.
Keipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan kuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös omenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne elävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava pesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.
Nämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät ihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus ne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: — Ei me enää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet näitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden kummallisten eläinten välimuotoina.
Leikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta sateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja käyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli tuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta paikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:
— Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään yhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet lemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.
Natista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa viuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma, jossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä 'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti, ja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan hänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon orkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan, sillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien välissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa pesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä isälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui hautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen mustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.