— Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi, sanoi Meg lämpimästi.
— Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja auttaa häntä, intoili Jo.
— On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.
— Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi hieman.
— Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.
Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin, Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia — varsinkin rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä; se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.
"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla; heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät, mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan ennen."
Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:
— Minä olen itsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.
— Me koetamme kaikki, huudahti Meg. — Minä ajattelen liian paljon ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.