— No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire, kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan minua, Amy.
Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin, veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä onnellisinta hetkeä.
Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.
Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March kasvoillaan onnellinen ilme:
— Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.
Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi lautasliinansa ilmaan ja huusi:
— Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!
— Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi ollut siellä aarre.
— Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli alaspäin.
Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.