— En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen — jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia, sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois näyttämöltä.
— Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.
Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen "Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan uteliaana esitystä.
— Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!
Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa, haa!"
— Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.
— En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti, Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.
— En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. — Minusta 'Noidan kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt erään kuuluisan näyttelijän tekevän.
— Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi naurunmetakkaan.
— Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat maailman ihaninta naista.