— Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju. Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle, sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.
Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin koittaa.
Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta, sanomalla herttaisesti:
— Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'? Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.
— Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistella
Apollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.
— Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja kierivät portaita alas, sanoi Meg.
— Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska hetki olisi tullut takaisin.
— Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy, joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.
— Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.
— Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli hyvin kirjaimellinen nuori neiti.