— Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.
— On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se että pelkään ihmisiä.
Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.
— Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. — Se on vain toinen nimi sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä pane parastaan.
— Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset? kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.
— Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan, vastasi rouva March.
He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta, ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta, jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.
Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.
Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja. Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan tuota kotoista kehtolaulua.
2.