Teltta, eväät ja krokettivehkeet oli lähetetty edeltäkäsin, seurue oli asettunut pian veneisiin, ja molemmat veneet lähtivät yhtaikaa rannasta, jonne herra Laurence jäi heiluttamaan hattuaan. Laurie ja Jo soutivat toista venettä, herra Brooke ja Ned toista, ja Fred Vaughan, vallaton kaksoisveli, yritti parhaansa mukaan estellä kummankin kulkua melomalla edestakaisin kalastajanruuhta kuin suuri vesihyönteinen.
Jon muhkea lierikko sai osakseen paljon ylistystä, sillä siitä oli yleistä hyötyä. Se poisti ensijäykkyyden nopeasti, soutumatkalla se sai aikaan virkistävän tuulenhengen lepattaessaan, ja Jo sanoi että siitä tulisi oivallinen suoja koko seurueelle, jos sade sattuisi yllättämään. Kate näytti hieman ihmettelevän Jon suorasukaisia tapoja, varsinkin kun tämä huudahti 'Kristoffer Kolumbus' pudottaessaan aironsa veteen. Mutta katsottuaan tuota erikoista tyttöä useita kertoja lornettinsa takaa neiti Kate päätti, että hän oli 'kummallinen, mutta ei yhtään hullumpi', ja hymyili hänelle kaukaa.
Meg oli saanut toisessa veneessä mieluisan paikan vastapäätä soutajia, jotka molemmat ihailivat näköalaa ja hoitivat airojaan tavattoman taitavasti. Herra Brooke oli vakava, hiljainen nuorimies, jolla oli kauniit ruskeat silmät ja miellyttävä ääni. Meg piti hänen levollisesta käytöksestään ja näki hänessä vaeltavan tietosanakirjan. Herra Brooke ei koskaan puhunut hänelle paljon, mutta katseli häntä sitä ahkerammin, eikä suinkaan epäsuopein silmin, sen Meg kyllä tunsi.
Ned, vastaleivottu korkeakoululainen, tietysti käyttäytyi niin mahtavasti kuin keltanokan pyhä velvollisuus vaatii. Hän ei ollut juuri älyllä pilattu, mutta varsin hyvänahkainen poika, ja verraton toveri huviretkillä. Sallie Gardiner oli kokonaan keskittynyt valkoisen pukunsa varomiseen ja jutteli joka paikkaan ehtivän Fredin kanssa, jonka kujeet pitivät Bethiä alituisen kauhun vallassa.
Pitkä niitty ei ollut kaukana, mutta teltta oli jo pystyssä ja krokettiportit paikoillaan kun seurue saapui. Se oli hauska vihreä aukea, jolla kasvoi kolme tuuheata tammea ja jossa oli tasainen, krokettikentäksi sopiva nurmikko.
— Tervetuloa Laurencen leiriin, huusi nuori isäntä, kun kaikki nousivat maihin ihastuksesta huudahdellen.
— Brooke on kenraali, minä eversti ja toiset pojat upseereja. Te, hyvät naiset, olette vieraitamme. Teltta on pystytetty erityisesti teitä varten, ja tuo tammi on salonkinne, tämä ruokasali ja tämä kolmas leirikeittiö. Pelataan krokettia nyt ennen kuin tulee kuuma, sitten ryhdytään puuhaamaan päivällistä.
Frank, Beth ja Grace istuutuivat katsomaan muiden peliä. Herra Brooke valitsi pelitoverikseen Megin, Katen ja Fredin, Laurie taas Sallien, Jon ja Nedin. Englantilaiset pelasivat hyvin, mutta amerikkalaiset vielä paremmin ja puolustivat sitkeästi alueensa jokaista tuumaa.
Jo ja Fred joutuivat sanasotaan useita kertoja, ja kerran oli väittely puhkeamassa ilmiriidaksi. Jo oli päässyt viimeisestä portista, mutta ei ollut osunut puikkoon, mikä seikka harmitti häntä aika lailla. Fred tuli heti hänen kintereillään ja joutui lyömään ennen Jota. Hänen pallonsa kosketti porttiin, mutta pysähtyi tuuman verran väärälle puolelle. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja rientäessään katsomaan lyöntinsä tulosta poika sysäsi palloa viekkaasti kenkänsä kärjellä niin että se vieri juuri tuuman verran oikealle puolelle.
— Se meni läpi! Nyt lähetän teidät menemään, Jo-neiti, ja tulen ensimmäisenä maaliin, huudahti nuori herra ja kohotti nuijansa uuteen iskuun.