— Se oli hirveän ikävää, Jo, mutta sinä hillitsit itsesi, ja olen siitä iloinen.
— Älä kiitä minua, Meg, voisin tällä hetkellä lyödä häntä korville. Olisin varmaan raivostunut, jollen olisi vitkastellut nokkosten keskellä kunnes kiukkuni oli asettunut sen verran, että saatoin hillitä kieleni. Minussa kiehuu vieläkin, niin että toivottavasti hän pysyy poissa tieltäni, vastasi Jo purren huuliaan ja mulkoillen Frediin leveän hattunsa alta.
— Päiväaterian aika, ilmoitti herra Brooke katsoen kelloaan. — Eversti, tahdotteko tehdä valkean ja keittää vettä sillä aikaa kun neiti March, Sallie-neiti ja minä katamme pöydän. Kuka osaa keittää hyvän kahvin?
— Jo osaa, sanoi Meg iloisena voidessaan suositella sisartaan. Ja niinpä Jo, joka oli viime aikoina opiskellut menestyksellisesti keittotaitoa, asettui hoitamaan kahvipannua, kun lapset olivat koonneet kuivia risuja ja pojat sytyttäneet tulen. Kate-neiti piirusti ja Frank puheli Bethin kanssa, joka punoi kaisloista pieniä levyjä lautasiksi.
Kenraali ja hänen apulaisensa levittivät pöytäliinan ja kattoivat sille houkuttelevan aterian. Pöytä koristettiin vihreillä lehdillä. Jo ilmoitti että kahvi oli valmista, ja kaikki asettuivat innokkaasti pöytään, sillä reipas liikunta ulkoilmassa antaa hyvän ruokahalun.
Se oli hyvin iloinen ateria, ja heleä nauru säikähdytti usein läheisellä laitumella käyskentelevää hevosta, joka ei ollut tottunut moisiin ääniin. Pöytä oli hupaisen epätasainen, minkä takia kupit ja lautaset tekivät monta kuperkeikkaa; tammenterhoja putoili maitoon, pienet mustat muurahaiset ottivat kutsumattomina vieraina osaa kestitykseen, ja pari lehtimatoa pudottautui puusta nähdäkseen mitä oli tekeillä. Kolme valkotukkaista lasta kurkisti aidan takaa, ja pahansisuinen koira haukkui seurueelle vimmatusti joen toiselta rannalta.
— Tuolla on suolaa, jos haluat sitä mausteeksi, piikitteli Laurie ojentaessaan Jolle mansikkavadin.
— Kiitos vain, pidän enemmän hämähäkeistä, tyttö vastasi onkien lautaseltaan pari varomatonta pikku elävää, jotka olivat hukkumaisillaan kermaan. — Kuinka kehtaatkin muistuttaa minua tuosta onnettomasta päivällisestä, kun itse tarjoat näin hienon? lisäsi Jo, ja sitten molemmat nauroivat ja söivät samalta lautaselta, koska astioista oli puutetta.
— Minulla oli silloin harvinaisen hauskaa. Tämänpäiväisen kestityksen onnistumiseen ei minulla ole mitään ansioita, enhän minä tee itse mitään, sinä ja Meg ja Brooke saatte kaiken sujumaan oivallisesti, ja olen siitä teille hyvin kiitollinen. Mitä sitten teemme kun emme enää jaksa syödä?
— Leikitään, kunhan tulee vähän viileämpi. Otin mukaani kirjailijapelin, ja lyön vaikka vetoa, että Kate-neiti tietää uusia hauskoja leikkejä. Mene kysymään häneltä, hänhän on vieraasi ja sinun pitäisi olla enemmän hänen kanssaan.