— Etkö sinä sitten ole vieraani? Luulin että hän olisi Brooken makuun, mutta Brooke juttelee vain Megin kanssa, ja Kate tuijottaa heitä tuon hassunkurisen lasinsa takaa. Minä menen nyt, ettei sinun tarvitse saarnata minulle, et sinä kuitenkaan osaa, Jo.
Kate-neiti osasi todellakin uusia leikkejä, ja kun kukaan ei enää jaksanut syödä, siirtyivät kaikki 'salonkiin' leikkimään.
— Yksi seurasta alkaa kertoa tarinaa — se saa olla miten hullunkurinen tahansa — ja lopettaa sen äkkiä jännittävään paikkaan ja toinen saa jatkaa. Aloittakaa te, herra Brooke, sanoi Kate käskevällä äänellä, mikä ihmetytti Megiä, joka kohteli Laurien opettajaa yhtä kunnioittavasti kuin ketä muuta herrasmiestä tahansa.
Maaten pitkänään nurmikolla molempien nuorten neitien jalkojen juuressa herra Brooke aloitti kertomuksen, ja hänen kauniit ruskeat silmänsä katselivat koko ajan itsepintaisesti aurinkoista jokea.
— Oli kerran ritari, joka lähti maailmalle etsimään onneaan sillä hän ei omistanut muuta kuin miekkansa ja kilpensä. Hän matkusti kauan, lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ja sai kokea paljon kovaa, kunnes viimein saapui vanhan hyvän kuninkaan linnaan. Kuningatar oli tarjonnut hyvän palkan sille, joka kasvattaisi ja koulisi jalorotuisen, mutta kesyttömän varsan, josta hän piti paljon. Ritari lupasi yrittää ja edistyi hitaasti mutta varmasti, sillä varsa oli jalo eläin, vaikkakin hurja ja oikukas, ja oppi pian rakastamaan uutta opettajaansa. Joka päivä hän ratsasti kuninkaan lemmikillä läpi kaupungin, ja ratsastaessaan hän etsi eräitä kauniita kasvoja, jotka hän oli useat kerrat nähnyt unissaan, mutta joita hän ei ollut koskaan löytänyt.
Päivänä muutamana ratsastaessaan hiljaista katua pitkin hän näki nuo suloiset kasvot rappeutuneen linnan ikkunassa. Hän ihastui suuresti, kysyi kuka linnassa asui ja sai kuulla että siellä asui vangittuja prinsessoja, jotka olivat synkän lumouksen vallassa ja kehräsivät kaiken päivää saadakseen rahaa ja voidakseen ostaa vapautensa. Ritari halusi sydämestään vapauttaa heidät, mutta hän oli köyhä eikä voinut muuta kuin joka päivä ratsastaa linnan ohi ja katsella noita viehättäviä kasvoja, jotka hän toivoi saavansa nähdä auringonvalossa. Viimein hän päätti mennä linnaan ja kysyä kuinka voisi auttaa heitä. Hän koputti ovelle, se lennähti auki ja hän näki…
— … viehättävän kauniin naisen, joka huudahti hurmaantuneena: "Vihdoinkin, vihdoinkin!" jatkoi Kate, joka oli lukenut ranskalaisia romaaneja ja ihaili niiden tyyliä. — "Se on hän!" huusi kreivi Gustave ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ilon huumauksessa. "Oi nouskaa", sanoi nainen ja ojensi hänelle marmorinvalkean kätensä. "En ennen kuin olette sanonut minulle kuinka voin pelastaa teidät", vannoi ritari vieläkin polvillaan. "Voi, julma kohtaloni on tuominnut minut jäämään tänne kunnes tyrannini on tuhottu." "Missä tuo kurja on?" "Punaisessa salissa. Menkää, urhea sydän, ja pelastakaa minut epätoivosta." "Minä menen, jumalattareni, ja palaan voittajana tai kuolen." Lausuttuaan nämä järkyttävät sanat ritari syöksyi pois, tempasi punaisen salin oven auki ja oli astumaisillaan sisään, kun hän sai…
— … huumaavan iskun suuresta kreikan sanakirjasta, jonka vanha mustakaapuinen mies heitti hänen päälleen, jatkoi Ned. — Mutta ritari Nimetön tointui heti, heitti tyrannin ulos ikkunasta ja aikoi palata naisen luo voittajana, joskin kuhmu otsassaan. Mutta ovi oli lukossa, ja ritari repi ikkunaverhot, teki niistä nuoratikkaat ja laskeutui ketterästi alas. Kun hän oli päässyt puolitiehen, tikkaat katkesivat ja hän putosi suin päin vallihautaan, joka oli kuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan. Mutta hän osasi uida kuin ankka ja pulikoi linnan ympäri, kunnes saapui pienelle portille, jota vartioi kaksi tukevaa miestä. Hän koputteli heidän paitansa yhteen kunnes ne poksahtivat halki kuin pähkinänkuoret, tempasi oven auki ja alkoi nousta kiviportaita, joita peitti jalan paksuinen tomu, nyrkinkokoiset sammakot ja hämähäkit, jotka olisivat saaneet teidät hysteeriseksi, neiti March. Portaiden yläpäässä hän äkkiä näki jotakin, joka salpasi hänen hengityksensä ja sai hänen verensä hyytymään…
— Se oli pitkä valkopukuinen olento, jolla oli harso kasvoilla ja lamppu näivettyneessä kädessään, jatkoi Meg. — Se viittoili hänelle ja liukui äänettömänä hänen edellään pitkään käytävään, jossa oli pimeätä ja kylmää kuin haudassa. Molemmin puolin seisoi tummia, haarniskoituja kuvapatsaita, oli kuolemanhiljaista, lamppu paloi sinisellä liekillä, ja tuo kummitusmainen olento kääntyi silloin tällöin ritaria kohti, ja valkean harson takaa kiiluivat kammottavat silmät. He tulivat verhotulle ovelle, jonka takaa kuului vienoa soittoa. Ritari riensi edelle aikoen astua sisään, mutta kummitus työnsi hänet takaisin ja heilutti uhkaavasti hänen edessään…
— … nuuskarasiaa, sanoi Jo haudantakaisella äänellä, joka sai kuulijat vääntelemään naurusta. "Kiitoksia", sanoi ritari kohteliaasti, otti hyppysellisen nuuskaa ja aivasti seitsemän kertaa niin kovasti, että hänen päänsä putosi. "Ha, ha!" nauroi kummitus, kurkisti avaimenreiästä huoneeseen, jossa prinsessat kehräsivät henkensä edestä, ja pisti uhrinsa suureen tina-arkkuun, jossa jo ennestään oli yksitoista päätöntä ritaria, sullottuina yhteen kuin silakat. Ne nousivat kaikki ja alkoivat…