— Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä hymyillen. — Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa, ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.
He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.
He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti, itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.
Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!
— Ach, mein Gott! Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi vaimoparka itkien ilosta.
— Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä, virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.
Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla huivillaan.
Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin nälkäisiä lintuja — nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän hullunkurista murteellista englantiansa.
— Das ist gut! Die Engelkinder! huusivat lapsiressut syödessään ja lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.
Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti heitä suuresti — varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä. Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.