— Kiitos ei — paitsi että pistäydyt postitoimistossa, poikaseni. Tänään olisi isältä pitänyt tulla kirje, eikä postinkantaja ole käynyt täällä. Isä on täsmällinen kuin aurinko, mutta kirje on tietysti voinut viivästyä matkalla.
Kimeä soitto keskeytti hänet, ja Hanna tuli hetken kuluttua huoneeseen tuoden kirjettä.
— Sähkösanoma, rouva, sanoi Hanna säikähtyneen näköisenä ja piti sähkettä kädessään ikään kuin peläten sen minä hetkenä tahansa voivan räjähtää.
Rouva March tempasi sähkeen käteensä, repi sen auki, luki ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja vaipui tuoliinsa niin kalpeana kuin tuo pieni paperi olisi lähettänyt luodin hänen sydämeensä. Laurie syöksyi alakertaan hakemaan vettä, Meg ja Hanna tukivat rouva Marchia ja Jo luki säikähtyneellä äänellä:
"Miehenne hyvin sairaana. Tulkaa heti. S. Hale. Blank Hospital,
Washington."
Kuinka hiljaista huoneessa olikaan, kuinka kummallisesti päivä pimeni ulkona ja kuinka äkkiä koko maailma näytti muuttuneen, kun tytöt kerääntyivät äitinsä ympärille. Tuntui kuin heidän koko elämänsä onni ja turvallisuus olisi ollut vaarassa. Rouva March toipui pian, luki viestin uudelleen ja syleili lapsiaan sanoen äänellä, jota tytöt eivät koskaan unohtaneet:
— Minä lähden heti, mutta se voi olla jo myöhäistä. Voi, lapset, lapset, auttakaa minua kestämään tämä taakka!
Hetkeen ei kuulunut kuin nyyhkytyksiä, katkonaisia lohdutuksen sanoja ja toiveikkaita kuiskauksia, jotka kaikki hukkuivat kyyneliin. Hanna tointui ensimmäisenä ja antoi esimerkillään vaistomaisesti toisille hyvän neuvon.
— Jumala suojelkoon rakasta isäntää! Mutta olenpa minäkin, kun seison vain tässä itkemässä; minunhan on laitettava tavaranne kuntoon lähtöä varten, rouva, hän sanoi ja kuivasi kyynelet esiliinaan, puristi lämpimästi emäntänsä kättä omalla työssä kovettuneella kädellään ja lähti askareihinsa.
— Hanna on oikeassa, nyt ei ole aikaa kyyneliin. Rauhoittukaa, tytöt, ja antakaa minun ajatella.