Ei ollut lainkaan ihme, että kirjoittaminen, ajatteleminen ja määräyksien jakeleminen sai äitiparan päästä pyörälle, ja Meg pyysi että hän istuisi hetken huoneessaan kaikessa rauhassa ja antaisi heidän toimia. Kaikki lentelivät edestakaisin kuin lehdet tuulessa, ja hiljaisen kodin rauha oli kadonnut niin äkkiä kuin tuo onneton paperi olisi ollut paha taikakalu.
Herra Laurence oli itse lähtenyt heti Bethin mukaan ja toi tullessaan kaikkea mahdollista hyvää sairasta varten sekä lupasi pitää huolta tytöistä äidin poissa ollessa. Hän tarjoutui jopa matkaseuraksi rouva Marchille, mutta tämä ei mitenkään voinut suostua siihen, että vanha herra vaivautuisi tuolle pitkälle matkalle.
Rouva Marchin katseesta herra Laurence huomasi kuitenkin, että matkatoveri olisi hänelle kovin tervetullut. Vanhus kurtisti kulmiaan, hieroi käsiään ja lähti äkkiä pois. Kukaan ei ehtinyt kiinnittää asiaan enempää huomiota ennen kuin Meg juostessaan portaita alas päällyskenkäpari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä törmäsi odottamatta herra Brookeen.
— Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, neiti March, tämä sanoi ystävälliseen, tyyneen tapaansa, joka teki hyvää Megin hätääntyneelle mielelle. — Tulen tarjoutumaan äitinne matkaseuraksi. Minun on toimitettava muutamia asioita herra Laurencelle Washingtonissa, ja olen erittäin iloinen jos voin olla äidillenne avuksi siellä.
Päällyskengät putosivat maahan, ja vähällä piti ettei tee seurannut mukana, kun Meg ojensi kätensä kasvot niin kiitollisina, että herra Brooke olisi tuntenut saaneensa runsaan korvauksen paljon suuremmastakin uhrauksesta kuin minkä hän aikoi tehdä.
— Kuinka ystävällisiä te kaikki olette! Olen varma että äiti ottaa tarjouksenne vastaan. On suuri helpotus tietää, että joku pitää huolta hänestä. Kiitoksia oikein, oikein paljon!
Meg puhui vakavasti ja unohti itsensä kokonaan, kunnes hän näki noissa ruskeissa silmissä jotakin, joka sai hänet äkkiä muistamaan jäähtyneen teensä. Hän vei vieraan kiireesti arkihuoneeseen, jonne sanoi kutsuvansa äitinsä.
Kaikki oli järjestyksessä, kun Laurie palasi mukanaan Marchin tädin kirje, joka sisälsi pyydetyn rahasumman ja pari riviä. Hänhän oli aina sanonut, että March oli vallan mieletön lähtiessään sotaan, hän oli tiennyt, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Rouva March heitti kirjelipun tuleen, pani rahat kukkaroonsa ja jatkoi valmistuksiaan pusertaen huulensa yhteen tavalla, jonka Jo olisi ymmärtänyt jos olisi nähnyt.
Lyhyt iltapäivä kului pian, kaikki tärkeimmät asiat oli toimitettu, Meg ja hänen äitinsä ompelivat muutamia välttämättömiä vaatekappaleita ja Hanna silitti, mutta Jota ei vielä kuulunut. He alkoivat tulla levottomiksi, ja Laurie lähti häntä hakemaan, sillä eihän koskaan voinut tietää mitä Jon päähän pälkähti. Laurie ei kuitenkaan löytänyt häntä, ja hetken kuluttua Jo tuli kotiin hyvin merkillisen näköisenä. Hänen kasvonsa olivat yhtaikaa veitikkamaiset ja pelokkaat, tyytyväiset ja haikeat, ja se hämmästytti perhettä yhtä suuresti kuin setelikäärö, jonka hän laski äitinsä eteen sanoen ääni väristen:
— Tässä on minun panokseni isän auttamiseksi.