— Rakas Jo, kuinka olet sen saanut? Kaksikymmentä viisi dollaria?
Toivottavasti et ole tehnyt mitään ajattelematonta.
— En, se on omaa rahaani. En ole pyytänyt, lainannut enkä varastanut sitä. Olen ansainnut sen kunniallisesti enkä usko että torutte minua, sillä olen vain myynyt jotakin omaani. Puhuessaan Jo otti hatun päästään, ja silloin nousi yleinen huuto ja hälinä, sillä hänen runsas, ihana tukkansa oli leikattu lyhyeksi.
— Tukkasi! Kaunis tukkasi! — Voi, Jo, kuinka saatoit? Ainoa mikä sinussa oli kaunista. — Rakas tyttöni, ei se olisi ollut tarpeellista. — Hän ei enää ole minun Joni näköinen, mutta tuollaisena pidän hänestä vielä enemmän!
Kaikki hälisivät yhteen ääneen, ja Beth hyväili hellästi tuota kerittyä päätä, mutta Jo pysyi välinpitämättömän näköisenä, mikä seikka ei pettänyt ketään, pörrötti ruskeata pojantukkaansa koettaen olla kuin hän hyvinkin pitäisi siitä ja sanoi:
— Ei se vaikuta valtakunnan kohtaloon, niin että älä yhtään inise, Beth! Se tekee hyvää turhamaisuudelleni — aloinkin jo liiaksi ylpeillä peruukistani. Parempi vain aivoilleni että tuo paksu kuontalo on poissa. Pääni tuntuu suloisen kevyeltä ja viileältä, ja parturi sanoi että pian saan lyhyen kiharan tukan, mikä näyttää hauskalta ja poikamaiselta ja on helppo pitää kunnossa. Minä olen tyytyväinen, äiti, sinä otat rahat, eikä siitä sen enempää.
— Kerro minulle kaikki, Jo. Minä en ole aivan tyytyväinen, mutta en voi sinua toruakaan, kun tiedän kuinka iloisesti uhrasit turhamaisuutesi, kuten sanot, rakkaudelle. Mutta, kultaseni, se ei ollut välttämätöntä, ja pelkään että vielä kadut sitä.
— Enkä kadu, vastasi Jo ylpeästi ja tunsi suurta huojennusta siitä että hänen tekoaan ei sentään kokonaan tuomittu.
— Mikä sai sinut tekemään sen? kysyi Amy, joka yhtä hyvin olisi voinut ajatella päänsä kuin kauniin tukkansa leikkaamista.
— Olin aivan hurjana halusta tehdä jotakin isän hyväksi, sanoi Jo kun istuttiin illallispöytään. — Minusta lainaaminen on yhtä inhottavaa kuin äidistäkin, ja tiesin että Marchin täti nurkuisi — hän nurisee vaikka pyytäisi vain lanttia. Meg antoi koko neljännesvuoden palkkansa vuokraan, minulta taas kaikki meni vaatteisiin. Tunsin itseni oikein viheliäiseksi ja tahdoin saada rahaa vaikka minun olisi pitänyt myydä nenäni.
— Sinulla ei ollut mitään syytä tuntea itseäsi viheliäiseksi, lapseni. Sinullahan ei ollut talvivaatteita ollenkaan, ja ostit yksinkertaisinta mitä sait omilla työläästi ansaituilla rahoillasi, sanoi rouva March, ja hänen katseensa lämmitti Jon sydäntä.