— Ensin en vähääkään ajatellut tukkani myymistä, mutta mietin koko matkan mitä voisin tehdä, ja tunsin melkein halua keventää vähäsen rikkaiden varastoja. Erään parturiliikkeen ikkunassa näin irtopalmikoita, ja musta letti, joka oli ohuempi kuin minun, maksoi neljäkymmentä dollaria. Mieleeni juolahti äkkiä että minulla oli jotakin, josta voin saada rahaa, enkä jäänyt ajattelemaan sen enempää, vaan marssin suoraan sisään ja kysyin mitä he antaisivat tukastani.
— En käsitä kuinka uskalsit, sanoi Beth kauhistuneena.
— Voi, ei se ollut mitään, parturi oli pieni mies, jonka päätoimena näytti olevan hiustensa öljyäminen. Hän tuijotti minua ensin aivan kuin ei olisi tottunut siihen että nuoret tytöt syöksyvät hänen kauppaansa myymään hiuksiaan. Sitten hän sanoi ettei hän välitä minun tukastani, koska se ei ole muotiväriä, ja että hän ei koskaan maksa paljon hiuksista sellaisinaan, vaan että niihin pantu työ tekee ne vasta kalliiksi. Alkoi jo tulla myöhä, ja pelkäsin että jollen saa asiaani suoritetuksi heti, ei siitä tule mitään, ja tiedäthän että kun kerran ryhdyn johonkin, en siedä jättää sitä sikseen. Pyysin häntä ottamaan lettini ja kerroin miksi minulla oli niin onnettoman kiire. Tiedän kyllä että se oli typerää, mutta se muutti hänen mielensä. Olin vähän kiihtynyt ja kerroin asian sekavaan tapaani, ja hänen vaimonsa kuuli sen ja sanoi herttaisesti: "Ota se, Thomas, ja tee palvelus tälle nuorelle neidille. Minä tekisin saman Jimmyni tähden, jos minulla olisi ainoatakaan myytäväksi kelpaavaa suortuvaa."
— Kuka oli Jimmy? kysyi Amy, joka tahtoi saada asiat selville sitä mukaa kuin ne kerrottiin.
— Hänen poikansa, joka on sodassa. Kuinka pian tuollaiset asiat tekevätkään oudot ihmiset ystäviksi! Hän puheli koko ajan kun mies leikkasi, ja se piti minua oikein hyvällä tuulella.
— Eikö tuntunut kauhealta kun ensimmäinen napsahdus kuului? kysyi
Meg väristen.
— Katselin tukkaani hetkisen sillä aikaa kun mies kokosi kapineensa, siinä kaikki. En koskaan vetistele tuollaisista pikkuseikoista, mutta tunnustan että oli kummallista nähdä tuttu vanha tukka pöydällä ja tuntea päässään vain lyhyttä, karkeaa sänkeä. Tuntui melkein kuin olisin menettänyt jalan tai käsivarren. Vaimo näki minun katselevan sitä ja antoi minulle pitkän kiharan talteen pantavaksi. Annan sen sinulle, äiti, muistoksi menneestä loistosta, sillä leikkotukka on niin mukava, etten luultavasti enää koskaan huoli pitkää.
Rouva March otti pitkän kastanjanruskean kiharan ja kätki sen laatikkoonsa paikkaan, jossa jo ennestään oli lyhyt, harmaa suortuva. Hän sanoi vain: — Kiitos, rakkaani, mutta hänen ilmeessään oli jotakin joka sai tytöt muuttamaan puheenaihetta ja juttelemaan hilpeästi herra Brooken ystävällisyydestä, ennustelemaan kaunista matkailmaa ja kuvailemaan niitä iloisia aikoja, jotka koittaisivat, kun isä tuotaisiin kotiin hoidettavaksi.
Kenenkään ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, kun rouva March kymmeneltä laski käsistään viimeisen ompeluksensa ja sanoi:
— Tulkaa, tytöt.