Beth meni pianon luo ja soitti isän lempilaulun. Kaikki alkoivat urhoollisesti laulaa, mutta jäivät yksitellen pois, kunnes Beth lauloi yksinään, sydämensä pohjasta, sillä hänelle musiikki oli aina lohduttaja.
— Menkää nukkumaan nyt älkääkä enää puhelko, sillä meidän täytyy nousta huomenna aikaisin ja tarvitsemme paljon unta. Hyvää yötä, kultaseni, sanoi rouva March, kun laulu loppui eikä kukaan halunnut aloittaa toista.
Tytöt suutelivat häntä hiljaa ja hiipivät vuoteisiinsa niin äänettöminä kuin rakas sairas olisi nukkunut viereisessä huoneessa. Beth ja Amy nukahtivat pian huolimatta levottomuudestaan, mutta Meg makasi valveilla ja hautoi nuoren elämänsä vakavimpia ajatuksia. Jo makasi liikkumatta, ja sisar uskoi hänen nukkuvan, kunnes kuuli tukahdetun nyyhkytyksen ja sattui koskettamaan märkää poskea.
— Jo rakas, minkä sinun on? Itketkö isän tähden?
— En, en nyt.
— Miksi sitten itket?
— Tu-tukkani! pääsi Jolta, joka turhaan koetti upottaa liikutustaan pielukseen.
Se ei tuntunut Megistä lainkaan naurettavalta, ja hän hyväili surevaa sankaritarta niin hellästi kuin taisi.
— En minä kadu, vakuutti Jo katkonaisesti. — Tekisin sen huomenna uudestaan, jos voisin. Vain turhamainen ja itsekäs puoli minussa itkee ja parkuu näin typerästi. Älä kerro kenellekään, kyllä se nyt menee ohi. Luulin että nukuit ja itkin pienen itkun peruukkini tähden kaikessa hiljaisuudessa. Se oli sentään ainoa mikä minussa oli kaunista. Kuinka satuit olemaan valveilla?
— En voi nukkua, olen niin levoton, sanoi Meg.