Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy, jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.
'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija, jossa paloi valkea.
Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena. Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi oikeata höyryä.
Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo, näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa. Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi, iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän pysähtyi hengähtämään.
Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:
— Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!
Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan. Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka toisi lemmenjuoman.
Liidä halki ilmojen, lapsi hento ruusujen! Keiju kasteen illan tuoman voitko tehdä taikajuoman? Keiju kulta, kuule mua! Tänne, tänne kutsun sua. Lemmenjuoma tänne kanna, makeainen mulle anna!
Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:
Halk' ilmojen tulen liidellen. Kuun hopeisen luota sain juomaa tuota. Se hyvin käytä ja loihtusi täytä.