Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti mitä tuleman piti.
— Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan sitä suureen ääneen.
— Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona! Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?
— Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. — Eihän meillä ole muuta.
— Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. — Äiti sanoo että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.
— Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.
— Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa, ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät, vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.
— Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.
— Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoi
Meg päättävästi. — Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.
— Sitten minun täytyy jäädä kotiin.