— Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg huolissaan.
— Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän — pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?
— Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.
— Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti kirjan käteensä.
— No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?
— Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.
Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa, söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.
Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.
— Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla istuen.
— Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.