— Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.
— Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.
Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa eteen.
— Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.
— Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua, minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.
— Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.
— Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.
— Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä lammasta.
Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.
Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen. Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään — mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!