— Paljon kiitoksia suosituksesta. Katson sen hyväksi enteeksi tulevaisuudelle ja kutsun sinut täten häihini, vastasi herra Brooke, joka tällä hetkellä oli suopea koko ihmissukua, niinpä siis myös vallatonta oppilastaan kohtaan.
— Minä tulen, vaikka olisin toisessa päässä maailmaa. Pelkästään Jon kasvojen näkeminen sinä päivänä olisi pitkän matkan arvoinen. Et näytä olevan juuri juhlatuulella, hyvä neiti, mikä on hätänä? kysyi Laurie seuraten ystäväänsä arkihuoneen nurkkaan sillä aikaa kun kaikki muut olivat menneet tervehtimään herra Laurencea.
— En hyväksy heidän liittoansa, mutta olen päättänyt kestää sen enkä sano sanaakaan sitä vastaan, sanoi Jo juhlallisesti. — Sinä et tiedä kuinka vaikea minun on luopua Megistä, hän jatkoi, ja hänen äänensä värisi hieman.
— Eihän sinun tarvitse luopua hänestä. Saat pitää ainakin puolet, lohdutti Laurie.
— Ei se ole enää samanlaista kuin ennen. Minä olen kadottanut rakkaimman ystäväni, huokasi Jo.
— Onhan sinulla sentään minut. Tiedän kyllä ettei minusta ole paljoa iloa, mutta pysyn luonasi, Jo, koko elämäni. Kautta kunniani, minä pysyn! Ja Laurie tarkoitti mitä hän sanoi.
— Minä tiedän että pysyt, ja olen siitä rajattoman kiitollinen. Sinä annat minulle aina korvauksen kaikesta, Teddy, vastasi Jo puristaen hänen kättään.
— Kas niin, älä mökötä enää, kuomaseni. Kaikki on hyvin, niin kuin näet. Meg on onnellinen, Brooke on kova poika ja hankkii kyllä pian toimen itselleen, isoisä auttaa häntä, ja ajatteles kuinka vitsikästä on nähdä Meg omassa pienessä kodissaan! Pidämme hurjan hauskaa, kun hän on poissa. Silloin olen jo pian päässyt lukiosta, ja voimme matkustaa ulkomaille tai tehdä jotakin muuta repäisevää. Eikö se lohduta sinua?
— Pitäisihän sen lohduttaa, mutta ei sitä tiedä mitä voi tapahtua kolmessa vuodessa, sanoi Jo miettiväisenä.
— Se on totta. Etkö tahtoisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä missä me kaikki olemme silloin? Minä tahtoisin.