— Osaatko ranskaa?
— Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.
— Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.
— Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis? sanoi Laurie muitta mutkitta.
— Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan — sinä sanoit: "Kuka on tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?
— Oui, mademoiselle.
— Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta sievä?
— On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.
Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.
He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.