Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:
— Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.
Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.
Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni jalastaan ja oli hyvin kalpea.
— Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan edestakaisin. — Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä kuinka pääsen kotiin.
— Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan. Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa varovaisesti.
— Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.
— Minä menen.
— Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee, sitten katson mitä on paras tehdä.
— Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.