— Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: — Ei se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.
Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.
Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.
— On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.
— Menen aina aikaisin kotiin — ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.
Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.
Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta. Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa ylhäällä.
— Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.
— Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg, jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.
— Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin pakoon. Oliko hän hauska?
— Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä punainen, ja hän on hyvin kohtelias.